elämä on vaikeeta. se osaa ahistaa, pelottaa, jännittää, masentaa ja joskus ilahduttaa kunnes paljastaa jälleen kyntensä. missä on se opas, joka neuvoo miten pitää toimia ja kehen voi luottaa? miten saan miesasiat järjestykseen? entä suhdeasiat? miksei se edes melkein oikeaa tule elämääni? olenko minä aina se kiintiösinkku joka juhlassa? miks mistään ei tuu mitään? "En ole vahva enkä tiedä mitä haluan"

mä haluan pois täältä paikkaan, jossa kukaan ei tunne mua enkä mä tunne ketää. vois liikkua tuntemattomana. jonnekki ulkomaille ettei varmasti tulis ketää tuttua vastaa. jonnekki missä ei kännykät toimi eikä voisi ottaa kehenkää yhteyttä. "Anna mun mennä. Mä oven avaan, en henkeä saa" tuntemattomana tuntemattomassa maassa.. vaikka ruotsissa. siellä ei olis tuttuja. vois rauhassa miettiä, kierrellä, kerätä voimia. "En tänne kuulukaan. Mun koti ei oo täällä"

pari päivää sitte olin kaupungilla kiertelemässä. vastaan tuli vanhempi mies, jotain 50-60 vuotias. se on tullu ennenki vastaan mutta nyt se kysy jotain outoa.

"mihin sun ilo on kadonnut?"

-miten nii? ei kai minnekkää?

"se on hävinnyt sinun silmistäsi"

jäin miettimään onko se tosiaan hävinny? voiko ilo hävitä? ehkä se sitten on. pitää varmaa uuet silmät tilata postista. jos se häviää ensin silmistä niin mitä sitten tapahtuu? kuihdun ja häviän maailmankartalta uppoen yhä syvemmälle mutaan.

en saa suhteita toimimaan. en luultavasti osaa hoitaa ystävyyssuhteitakaan. en saa elämää järjestykseen. en pysty ees pitämään huonetta siistinä. en saa mitään aikaan. "Mun oli pakko saada kadota, mun oli pakko saada vajota"