minua ärsyttää tai oikeastaan itkettää...on semmonen olo että voisin itkeä taas vaihteeksi maailman pois...tosin kyyneleitä ei enää tule...käytin eilen kyynelvaraston tyhjäksi...sitä minä tein eilen. kuuntelin rakkauslauluja, itkin ja söin suklaata...koko päivän...joten anteeksi jos olin kasmaanini sinulle eilen ilkeä puhelimessa mutta en vain jaksanut...mitään. olen huomannut että kaikki ympärillä olevat ihmiset haluaa pariutua ja on kaiken maailman vuosipäiviä (jolloin ei voida tavata muita kavereita), tupareita, pariskuntaillat ja kohta varmaan alkaa tupsahdella niitä hääkutsujaki...miksi valitan tästä? olenko tosiaan niin katkera ihminen etten halua nähdä muiden onnea??! minusta on ihanaa kun ystäväni löytävät itselleen ihanat ja luotettavat kumppanit joiden kanssa haluaavat jakaa kaiken mutta samalla olen hieman kateellinen...he ovat onnellisia, olenko minä?

tiedättekö sen tuntee kun joku ihana ihminen katsoo suoraan silmiin ja hymyilee? silloin alkaa hymyilyttää vaikka oisi kuinka ärtyny ja masentunu. maailma valaistuu hetkeksi ainakin...kun kännykän tekstiviesti ääni kajahtaa ilmoille niin syvällä sisimmässään toivoo että viesti olisi HÄNELTÄ, maailma muuttuu aivan toiseksi...miksi sitten valitan, auon päätäni ja katkeroidun? miksen tee asialle mitään? miksi?

uskaltaminen. siitä se on kiinni. minä-en-uskalla! kovan rääväsuun alle kätkeytyy pieni ja arka pikku tyttö, joka ei uskalla...en oo koskaan uskaltanu sillä se pelottaa...torjutuksi tuleminen. mikään muu ei pelota niin paljon kun yksin jääminen ja tällä menolla se on tuleva kohtaloni...joten maailma, elä enää lähettele vihjeitä! sanokaa suoraan ja semmoisella kielellä että sen ymmärtää...en halua olla tulevaisuudessa se yksinäinen kissa/kaktusnainen...