minä; surullinen, ahdistunut, yksinäinen - musta kuin yö. odotan kärsimättömänä pelastajaa, sillä en pysty pelastamaan itse itseäni. haluisin olla riippumaton ja selvitä yksin, mutta kyllä minäkin kaipaan inhimillistä kosketusta. tiiän että joillekki saattaa olla vaikeeta ymmärtää pessimismiä ja syitä, jotka mustutti mut. se on myös totta että avautuminen ja tunteista puhuminen on mulle vaikeaa. sillä sillon on haavoittuvainen ja maailma satuttaa... moni saattaa esittää tässä vaiheessa kysymyksen "eikö olis parempi kokea edes hetkinen huumaavaa tunteiden paloa kuin käpertyä itseensä?" turvallisempaa on vaa käpertyä peiton alle...

minulla on teoria siitä miksi oon pessimistinen eikö mulla oo parhaita mahdollisia eväitä elämälle. se johtuu siitä koska lapsena en saanu riittävästi hoivaa ja huolenpitoa vanhemmilta koska satun omistamaan kahta vuotta nuoremman sisaruksen. äitini kerran sanoki siitä että olin omatoiminen lapsi... sen takia rintakehäni on painunut kokoon, ryhti on huono ja muutenkin saatan vaikuttaa lapsenomaiselta. sen takia nyt tarviin jonku huolehtimaan ja suojelemaan mua... mutta sen jonkun on vaikee tulla mun elämään koska mulla on tapana suojautua kyynisyydellä etten pettyisi ja joutuisi hylätyksi uudestaan ja uudestaan...niinku tähänki asti on käyny...luulen että tuun liian riippuvaiseksi ihmisistä jotka tapaan ja sen takia säryn nii helposti...

sillä aikaa kun ootan että kompastun, lyön pääni ja rakastun törmääjääni (maikin käsitys kuinka tulen rakastumaan) kapinoin yhteiskunnan systeemiä vastaan ja koitan auttaa vähempiosaisia...