kylmä, autio kajaanin yö, tähtitaivas ja minä. kello on paria minuuttia yli yksi yöllä ja lähden ajamaan pyörällä kaisun luota kotia kohti. kaikkialla on pimeää ja tietäni valaisee pari hassua katuvaloa joista kolmas osa on rikki. autoja ei näy. ainoa liikkuva tsydemi on jänis ja vähän matkan päässä hitaasti liikkuva kissa. ajan vähän matkaa eteenpäin kunnes pitää kääntyä sivukadulle jossa katuvaloja on entistä harvemmassa. tien varsi on täynnä omakotitaloja, vieri vieressä ja jokaisen piha on tumma. ympärillä on vain pimeyttä katuvalojen heikon valon lisäksi. sivutie loppuu ja yhdistyy paremmin valaistuun ja autioon tiehen. ämppäristä alkaa kuulua nellin pidä musta kii. ei tuule ollenkaan ja kaikki näyttää kauniilta. kuin vanhoissa, taiteilisissa valokuvissa. huomaan vähän matkan päässä kävelevän ihmisen, samaan suuntaan matkalla kuin minä. pysähdyn. voin sanoa suoraan: en uskalla ohittaa sitä. se on jotenkin pelottavaa; on pimeää, vieras ihminen ja perjantai ilta. tai no oikeastaan lauantai aamu mutta kuitenkin. jään kuitenkin odottamaan että hän on ehtinyt risteyksen yli ennen kuin jatkan matkaa. odotellessani kuuntelen nellin kappaletta ja katselen taivaalle. mieleen tulee kauniita muistoja henkilöistä jotka vielä ovat keskuudessa enemmän tai vähemmän. mieleeni tulee vahvimmin pois nukkunut mummoni. havahdun ja jatkan matkaani. kyynel vierähtää silmäkulmasta, muttei surusta vaan niistä ihanista muistoista. käännyn sivutielle joka vie minut kotiin ja kappaleen loputtua olen koti-ovella valmiina kirjoittamaan ajatukseni tänne, jotta muistaisin ne tulevaisuudessa. pitäkää huoli toisistanne ja halailkaa tarpeeksi sillä ketään ei voi halata liikaa.